Viikon kasvo: Eija Kallinen
Opintiellä
Tarinat ovat kiehtovia. Ne ovat ihmisen salaperäistä, sisäistä kerrontaa ja kuvamaailmaa menneisyydestä nykyhetkeen; äänteet ovat soljuneet sanoiksi, sanat maalanneet mielenmaisemia, tarinat kutoutuneet kuviksi menneistä ja tulevista, nähdystä ja näkymättömästä, koetusta ja kuvitellusta.
Steinerkoulussa kerrotaan paljon tarinoita; kansansatuja, faabeleita, legendoja, luomiskertomuksia, eepoksia, matkakertomuksia, elämäkertoja jne. Miksi? Kuultu tarina kulkee kuvina mielessämme, tempaudumme kuvan myötä tarinamatkan mukaan. Ne ovat opintomatkoja, ne piirtyvät mieleen, auttavat muistia ja oppimista. Mielikuvituksen herättämän innostuksen myötä sujahtaa mukaan uusiin asioihin. Vuosikymmenet opettajantyötä tarkoittaa tuhansia tarinoita. Oma tarinani liittyköön koulun tarinaan.
Tapahtuipa kerran, että nuori opiskelijaäiti Oulussa vuonna 1983 luki lehdestä artikkelin steinerkoulusta. Kouluja oli Suomessa kolmessa kaupungissa, Helsingissä, Tampereella ja Lahdessa. – Harmi, ei mitään mahdollisuutta, että lapseni pääsisi joskus steinerkouluun, ajatteli äiti. Saman vuoden elokuussa Oulun steinerkoulun ensimmäinen luokka oli juuri aloittanut toimintansa. Nuori äiti ei vain tiennyt sitä vielä.
Muutaman vuoden kuluttua perhe muutti Jyväskylään. Silloin äiti jo tiesi, että tässäkin kaupungissa toimii jo vireä steinerkoulu, kuten Oulussa, Turussa, Porissa, Kuopiossa, Seinäjoella, Vaasassa, Espoossa, Vantaalla ja kohta jo Rovaniemellä ja Lappeenrannassakin. Puhelinsoitto Jyväskylän kouluun varmisti lasten tulevan koulupaikan.
Kävi kuitenkin niin, että äiti aloitti koulutaipaleensa luokanopettajana samaisessa koulussa vuotta ennen esikoistaan. Perheen kolme lasta kulkivat koulupolkunsa esikoululaisesta ylioppilaaksi täysimittaiseksi kasvaneessa, 12-vuotisessa Jyväskylän steinerkoulussa ja lähtivät sitten uusille poluille. Äiti jatkoi opintietään tuiki tutuksi tulleessa koulussa oppilaidensa kanssa.
Koulu on ollut merkillinen paikka. Aina ei ole voinut olla ihan varma kuka on opissa, kuka opettaa ketäkin. Lapset tarvitsevat aikuista, mutta yhtä varmasti aikuinen lapsia kehittyäkseen ihmisenä. Tuntuu, että oppilaani ovat tehneet minusta opettajan, steinerkoulun luokanopettajan ja erityisopettajan. Opettajan työssä olen saanut toimia niin uutta luovien asioiden äärellä, että ajoittain se on tuntunut kerta kaikkiaan taiteelta.
Ajan rattaat rientävät, asiat muuttuvat, lapset kasvavat, ope se vaan käy koulua.
Touhun ja tohinan keskellä yritän pitää mielessä:
Käsitteet rasittavat muistia;
Havainnollis-taiteellinen rakentaa muistia;
Tahdonponnistus, tahdontoiminta vahvistaa muistia. (R.S.)
Tapaamisiin
Eija
